Armahtakaa!

Konfirmaatiomessun puhe
Hämeenlinnan kirkko 9.7.2017 klo 13.00
5.s. helluntaista, "Armahtakaa"

Joh. 8: 2-11

Varhain aamulla Jeesus tuli taas temppeliin.
Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä.
Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta.
He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: "Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa.
Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?"
He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä.
Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven." Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan.
Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä.
Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: "Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan
tuominnut sinua?" "Ei, herra", nainen vastasi.
Jeesus sanoi: "En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä."

On ilo nähdä kirkko täynnä eri-ikäisiä ihmisiä. Näen täällä pieniä lapsia, taaperoita ja koululaisia. Näen teinejä ja nuoria aikuisia. Näen isejä ja äitejä, kummeja ja isovanhempia. Täällä edessä on kaksikymmentäneljä rippikoululaista. Meitä yhdistää yksi asia. Meille kaikille Raamatun sanoma tänään on sama, ja se on ajankohtainen: "Armahtakaa!"

Lapset leikeissään. Toisella on lelu, joka on hienompi ja parempi. Ei siksi, että se olisi suurempi tai kiiltävämpi, siksi vain, että se on sillä toisella. Nopea kädenliike, ja lelu vaihtaa omistajaa. Menee muutama sekunti, käsi tarraa toisen hiuksiin, toisen nyrkki heilahtaa, ja pian molempien posket ovat märkänä kyynelistä. "Anteeksi", on yksi vaikeimpia sanoja sanoa, joskus lähes mahdoton. Se kun tarkoittaisi, että on itse syypää johonkin.

Eikä se sana sen helpommin tule meiltä aikuisiltakaan. Elämän kilpajuoksussa meiltä ei tunnu löytyvän aikaa ajatella asioita sen toisen näkökulmasta. Äitinä ja isänä, toisen puolisona tai yksin jääneenä, ikääntyvien vanhempiemme lapsina, huomaamme vikaa usein kaikissa muissa paitsi itsessä. Emme uskalla katsoa asioita kauempaa, koska silloin näkisimme paitsi sen toisen, myös itsemme. Saattaisimme nähdä oman haavoittuvuutemme todellisena ja käsin kosketeltavana. Sitä emme halua, joten tyydymme toisten syyttelyyn.

Jeesus sanoi aviorikoksesta kiinni jäänyttä naista kivittämään tulleille ihmisille: "Se teistä, joka on syytön, heittäköön
ensimmäisen kiven.". Raamattu kertoo meille, kuinka he yksitellen lähtivät pois, vanhimmat ensimmäisinä. Ehkä iän tuoma viisaus parhaimmillaan on sitä, että me uskallamme katsoa peiliin. Ja kun me sen teemme, me lopulta huomaamme, ettemme olleet sen parempia kuin ne toisetkaan.

Rippikoululaiset, te elätte elämässänne haastavaa aikaa, aikaa jolloin monet kulissit kaatuvat maahan. Huomaatte, että ala-asteella teidän kovasti ihannoima opettaja ei olekaan kaikkitietävä enkeli. Viimeistään nyt joudutte katkerasti toteamaan, että äiti ja isä eivät olekaan kaiken kestäviä supersankareita. Ihanteiden kaatuessa herää myös pelottava kysymys itsestä. "Entä minä?" "Mitä minusta tulee?" "Onnistunko saavuttamaan unelmiani?" "Entä jos epäonnistun koulussa, työssä, elämässä?" Nuo ajatukset voivat olla ahdistavia, niin ahdistavia, että ne työnnetään kauas tiedostamattomaan. Jumalan lapsiksi kastettuina teillä on kuitenkin vaihtoehto. Rikkinäisyyden kieltämisen
sijaan teillä on mahdollisuus tulla Taivaan isän luo, ja antaa hänen rakastaa teidät ehjäksi. Siinä, Jumalan lähellä, on turvallista olla juuri sellaisena kuin on, siinä saa tilaa hyväksyä itsensä. Tilaa kasvaa aikuiseksi.

Sama mahdollisuus tarjotaan meille kaikille. Kasteen lahjaan, armon lahjaan, saa aina palata. Kun saa kokea olevansa Jumalan rakastama ja hyväksymä, voi hiljaa alkaa hyväksymään itsensä. Ja kun osaa antaa itselleen
anteeksi, voi oppia antamaan anteeksi myös muille. Jeesuksen käsky "Armahtakaa", on siis kutsu Jumalan luo. Meissä ihmisissä itsessämme ei ole kykyä armahtaa, mutta Jeesus saa meissä aikaan sen, että vihan nyrkki aukeaa, ja kivi vierii kourasta maahan.

Saamme yhdessä katsoa tulevaan luottavaisin mielin. Vei elämä meitä sitten mihin vaan, Jumalan rakkaus ei väisty. Hän on luvannut olla kanssamme joka päivä, maailman loppuun asti. Ja kun hän on vierellä, meidän on
hyvä olla. Rukoilemme:

Rakas Jumala. Näet meidät jokaisen.
Näet rakkauden, jota tunnemme, näet ilon, valon ja kiitollisuuden, jota koemme elämän siunausten edessä.
Näet myös sen kivun, kun emme osaa antaa toisillemme tilaa, vaan juutumme toinen toisemme syyttelyyn.
Anna meille sitä viisautta, joka vastaa vihan nyrkkiin rakkauden syleilyllä.
Vielä pyydämme: Auta meitä näkemään itsemme sinun silmin, kauniina ja rakkauden arvoisina.
Auta meitä antamaan anteeksi myös itsellemme. Aamen.

Virsi 510:1
Sinä, Jeesus, ymmärrät parhaiten,
kun katsot sydämeen,
miten pelkään, valoa väistelen
ja kaipaan pyhyyteen.
Anna anteeksi, pese puhtaaksi,
tee uudeksi kokonaan.
Minä tahdon kuunnella ääntäsi,
se kutsuu seuraamaan.

(Anna-Maija Raittila, 1982)