Riparilainen kirkastusvuorella

Konfirmaatiopuhe, RK13 / 2017
30.7.2017
Kirkastussunnuntai
Hämeenlinnan kirkko

Mark. 9: 2-8
Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen, pois toisten luota. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä ja hänen vaatteensa alkoivat hohtaa niin kirkkaan valkoisina, ettei kukaan vaatteenvalkaisija maan päällä voi sellaista saada aikaan.
Sitten heille ilmestyi Elia ja hänen kanssaan Mooses, ja nämä keskustelivat Jeesuksen kanssa. Pietari puuttui puheeseen ja sanoi Jeesukselle: "Rabbi, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle." Hän ei näet tiennyt mitä sanoa, sillä he olivat kovin peloissaan.
Samassa tuli pilvi, joka peitti heidät varjoonsa, ja pilvestä kuului ääni: "Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!" Ja yhtäkkiä, kun he katsahtivat ympärilleen, he eivät enää nähneet siellä ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.

Ensiks mä aattelin, että mä en lähe ollenkaan. Jesse oli sanonu, että se on sellainen korkean paikan leiri, ja että siellä rukoillaan. Mä kun en oo mitenkään erityisen uskovainen, enkä todellakaan mikään urheilija, niin mä ajattelin, että mä jään kotiin. Enkä mä ees tuntenut sieltä paljon ketään. Mut sit kun Jossu päätti lähteä, niin se sai mutkin suostuteltua, ja niin mäkin sit lähin. Enkä kyllä oo katunu hetkeäkään.

Meitä oli pieni porukka, Jesse, Pate, Jossu ja mä. Jesse sano, että se siinä oli tarkoituskin. Että mennään pois muiden luota, että saadaan olla rauhassa. Mä en tuntenu Jesseä ja Patea kovin hyvin, ja mua jännitti. Tuntu oudolta lähteä vieraitten ihmisten kanssa leirille koko viikoks. Mietin, että mulla tulee varmaan ikävä mun perhettä ja kavereita. Vaikka olihan mulla Jossu. Ajattelinkin, että oon koko viikon vaan Jossun kaa. Eihän mun muille tarttis jutella.

Niin mä ajattelin, mutta toisin kävi. Jo ekana iltana me tehtiin juttuja koko porukalla. Pelailtiin ja laulettiin. Tehtiin sellasia juttuja, mitä ei kotona koskaan tee. Aluks se tuntu kummalliselta, vähän nololtakin, mutta kun Jesse ja muut heittäyty siihen täysillä, niin vähitellen mäkin lähdin mukaan. Ihan huomaamattani rupesin laulamaankin, vaikka mä en oo koskaan laulanu kenenkään kuullen - paitsi sillon koulussa, kun oli pakko. Ja illalla auringon laskiessa me istuttiin nuotion ääressä ja oltiin hiljaa. Jesse kertoili meille tarinoita ja me kuunneltiin. Siinä oli hyvä olla.

Se oli toinen tai kolmas päivä, kun mä huomasin, että illalla, ltahartaudessa, mäkin laitoin kädet ristiin. Se tuntu jotenkin luonnolliselta, vaikka mä en ollu koskaan ennen rukoillu. Ja mä ajattelin siinä rukoillessa mun mummoa. Se on ollu jo pitkään huonossa kunnossa. Mä rukoilin, että Jumala pitäis sitä huolta. Ja kun mä sinä iltana menin nukkumaan, mulla oli rauhallinen olo, ja mä nukuin paremmin, kuin pitkään, pitkään aikaan.

Mitä pidemmälle leiri eteni, sitä enemmän me ruvettiin keskustelemaan yhdessä. Mä huomasin, että mä en enää jännittänyt Paten ja Jossun seurassa. Mä huomasin, että siellä kukaan ei naura toisten ajatuksille, ja että ihan kaikesta saattoi puhua. Ja niin me sit puhuttiin. Ihan kaikesta maan ja taivaan välillä. Kaikesta siitä, mistä on aina halunnu puhua, mutta ei ole uskaltanu. Ja kaikesta siitä, mitä ei ollu koskaan tullu ajatelleeksikaan. Puhuminen oli mielenkiintoista ja hauskaakin. Mutta mitä enemmän me puhuttiin, sitä enemmän mulla oli kysymyksiä. Koko elämä aukeni eri näköisenä, ja kaikkia asioita alkoi katsomaan uudesta näkökulmasta.

Mutta se, mistä mä erityisesti haluaisin teille kertoa, oli se viimeinen ilta. Koska se oli tosi erityinen. Me oltiin yhdessä pihalla. Ja vaikka koko päivän oli ollut selkeä sää, niin siinä illalla, ihan yhtäkkiä, tuli tosi kova sumu. Tuntui siltä, kun oltais oltu suuren valkoisen pilven sisällä. Se sumu oli niin sankka, ettei siitä meinannut nähdä läpi. Meitä muita pelotti, mutta Jesse oli ihan rauhassa. Ihan kuin se olis koko ajan tienny, että mitä tulis käymään. Ja Jesse nousi seisomaan, ja näytti ihan siltä, kuin sen vaatteet olis alkanu hehkumaan. Ja sit me nähtiin sen ympärillä kaks muuta tyyppiä. Sellaisia, joita en oo koskaan nähny. Niillä oli päällään oudot vaatteet, ihan kuin ne olis tullu menneisyydestä. Ja sit mä ajattelin, että niin ne onkin. Ne on Mooses ja Elia, ne vanhan Testamentin profeetat, jotka johti Israelin kansaa. Ne tyypit, joista Raamatussa sanotaan, että ne jutteli Jumalan kanssa. Ja siinä ne nyt oli, juttelemassa Jesselle. Mä en kuullu tarkkaan mitä ne sano, enkä todellakaan uskaltanu mennä lähemmäs kuuntelemaan. Mä olin varmaan ihan kalpea pelosta ja järkytyksestä. Ja samalla mulla oli sellainen erityinen olo, sellainen olo, joka tulee, kun saa omin silmin nähdä jotain ainutlaatuista ja pyhää.

Pate oli rohkeampi kuin mä, ja se nousi ylös, juttelemaan niille. Se sano Jesselle, että me voitais rakentaa kolme majaa, ja että ne profeetat vois jäädä meidän kanssa asumaan. Ja kun Pate sen sanoi, niin mä ajattelin heti, että just sitä minäkin haluaisin. Haluaisin jäädä tänne leirille ainakin vielä yhdeksi viikoksi, tai kahdeksi. Mä en haluais lähteä kotiin. Täällä oli niin hyvä olla. Mut ennen kuin Jesse ehti edes vastata, niin Taivaasta kuului ääni, vähän niin kuin ukkosen jyrähdys, ja se ääni sanoi: "Tämä on minun rakas poikani." Ja me kaikki katottiin Jesseä, ja me tiedettiin, että se ääni puhui siitä. Ja sillä hetkellä mä tajusin, että Jesse oli muutakin kuin vain tosi hyvä kaveri. Se oli Jumalan poika.
Mut sit, ihan yhtä nopeesti, kuin se oli alkanu, se oli ohi. Ne profeetat, tai mitä ne nyt oli, katos näkyvistä, ja se sumu hälveni. Siinä oli enää Jesse, Pate, Jossu ja mä. Ja Jesse sanoi, että vaikka meillä oli ollut tosi hyvä viikko, niin meidän piti lähteä kotiin. Se sano, että meillä on tehtävä. Se sano, että siellä kotona koulussa on paljon ihmisiä, jotka luulee, et ne on ihan yksin. Että kukaan ei rakasta niitä. Ja et meidän tehtävä on mennä, ja näyttää niille, et ne on väärässä. Näyttää niille, et Jumala rakastaa, välittää ja kuulee. Ja että Jumala ei ole kaukana, vaan ihan tässä, kuiskauksen päässä.Ja kun me tultiin alas sieltä vuorelta, niin me laulettiin yhdessä yhtä virttä. Sellaista matkavirttä. Siitä tuli hyvä mieli.