Rairuoho

Saarna pitkäperjantai
Tuusulan kirkko
3.4.2015

Kourallinen pieniä siemeniä. Kuppi multaa. Tyttäreni kanssa istutamme rairuohoa. Valmistaudumme pääsiäiseen. Kerron hänelle, että kun kastelemme multaa ja kärsivällisesti odotamme, siemenistä kasvaa ruohoa. Hän haluaa jäädä katsomaan. "Äiti joko se kasvaa? Kerro minulle milloin?" "Ei vielä tänään", vastaan ja hymyilen. Tuo pienen lapsen into on niin liikuttavan suloista. Ei vielä muutamaan päivään, ajattelen mielessäni, mutta en sano sitä ääneen. Se olisi liikaa tuolle pienelle ihmiselle. Illalla hän kirkkain silmin kuiskaa: "Huomenna, kun herään, se on varmasti jo kasvanut". En vastaa hänelle mitään, hymyilen vain.

Pääsiäinen. Rairuohoa ja suklaamunia. Pieniä tipuja ja pehmeitä pupuja. Sitä on lapseni pääsiäinen. Miten kaukana se onkaan minun pääsiäisestäni. Minun pääsiäiseni on pitkäperjantain kipuilua. Miksi, Jeesus, miksi? Miksi kaikki tämä väkivalta? Miksi kaikki tämä pimeys ja kaikki pelot, ne pahimmat. Kivun pelko. Hylätyksi tulemisen pelko. Kuoleman pelko. Pitkäperjantai pakottaa minut katsomaan pimeyttä. Katsomaan silmiin sitä, mitä yleensä pakenen viimeiseen asti.

Kipu.

Mietin elämässäni kohtaamia ihmisiä ja palautan mieleeni heidän kipunsa, sitä kuinka he jäivät yksin. Muistan naisen, joka peitti osan kasvoistaan aina hiuksillaan, etten minä näkisi niitä mustelmia. Muistan hänen kaksi pientä lastaan, jotka olivat aina hiljaa, kummallisen hiljaa. Muistan isoäidin sairaalassa, syövän riuduttamana, vanhat väsyneet kasvot, ohueksi kuihtuneen ihon. Muistan ylipainosta ja diabeteksesta kärsivät miehen, hänen turvonneet, tulehtuneet jalkansa. Ja sen värähdyksen hänen kasvoissaan, kun hän riisui kenkiään. Iso mies ei itke, oli mieleen teroitettu jo pienenä.

Minä pelkään kipua, ihan pientäkin. Oman pelkoni vuoksi minun on vaikea katsella sitä kipua, jota toiset ihmiset kokevat. Oman palkoni vuoksi minun on vaikea ajatella sitä kipua, jota sinä, Jeesus jouduit kokemaan. En voi käsittää, miten kukaan ihminen voi tehdä toiselle sellaista. Ruoskiminen, orjantappurakruunu, ristiinnaulitseminen. Ja se henkinen kipu, pilkka, häpeä. Puhumattakaan siitä, että siellä ristillä, sinä kannoit myös minun syntini ja sairauteni. Herra, armahda meitä.

Hylätyksi tulemisen pelko

Se on vaikein. Kun katson omaa elämääni, se on se kaikkein kipein. Pelko siitä, että hän, johon luotan, että hän, johon turvaan, ei olekaan siinä, kun tarvitsen. Tätä pelkoa ei pääse pakoon. Missä vain näen ihmisiä, näen aina sen saman: hylkääjiä ja hylättyjä. Syrjään siirrettyjä ja unohdettuja. Ja sukupolvesta toiseen hylkääminen jatkuu.

Jeesus, sinun sanasi ristillä repivät sydämeni auki. "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Sinutkin isäsi hylkäsi - kun häntä kaikista kipeimmin tarvitsit. Herra, armahda meitä.

Kuolemanpelko

Minulle tämä on näistä kolmesta helpoin kestää. Kipua ja hylätyksi tulemista on äärimmäisen vaikea katsella, mutta kuolema on erilainen. Ehkä se johtuu siitä, että olen pappi. Olen nähnyt monen todella lähtevän rauhassa. Olen nähnyt hymyn vainajan kasvoilla, olen pitänyt kädestä ihmistä, joka oli tehnyt rauhan itsensä ja Jumalan kanssa.

Kuolema itsessään ei ole paha. Se, mikä on paha, on ero läheisistä ihmisistä. Siinä palataan hylätyksi tulemiseen. Kuinka voi olla mahdollista jatkaa elämää, jos joutuu saattamaan hautaan äitinsä, puolisonsa, lapsensa, parhaan ystävänsä? Kuinka sitä eron tuomaa tuskaa voi kukaan kestää?

En pelkää, että kuolen, pelkään, mitä läheiseni käyvät läpi, kun kuolen. Ja pelkään kuoleman arvaamattomuutta. Sitä, että kuolema on kaikkialla läsnä. Vaikka ihmiset kuinka yrittäisivät painaa sen mielestään, siinä se on. Vastaantulevan auton kuljettaja voi nukahtaa rattiin, lentokoneen perämies voi ohjata koneen päin vuorenseinämää. Lääkäri voi joutua sanomaan hyväkuntoiselle, nuorelle ihmiselle: "Sinulla on vain muutama kuukausi elinaikaa". Loppu voi tulla milloin vain.

Jeesus, sinä tiesit, että kuolisit tuona pääsiäisenä. Yritit kertoa sen läheisillesi, mutta he eivät ymmärtäneet. Olisit halunnut valmistaa heitä, mutta he eivät osanneet ottaa apuasi vastaan. Ja kun sinua ahdisti, kun olisit tarvinnut tukea kuolemanpelossasi, opetuslapsesi nukahtivat. Jäit yksin. Herra armahda.

Kun tänään luen evankeliumitekstiä, katseeni tarttuu yhteen yksityiskohtaan. Luen sen uudelleen ja uudelleen. "Sillä hetkellä (siis Jeesuksen kuoleman hetkellä) temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas." Väliverho repesi ylhäältä alas. Selaan Raamattuani taaksepäin, Vanhaan testamenttiin, luen Mooseksen kirjasta Jumalan lakia. Luen, kuinka Jumala asui kansansa keskellä pyhäkköteltassa, teltan kaikkein pyhimmässä osassa. Tuo kaikkein pyhin on erotettu verholla muusta teltasta. Jumalaa ja Jumalan huonetta ei tavallinen kansa saanut lähestyä laisinkaan. Vain Leevin sukukuntaan kuuluva pappi, joka oli ensin suorittanut täydellisen syntiuhrin syntiensä sovittamiseksi, sai tulla kaikkein pyhimpään. Verho erotti Jumalan ja ihmisen. Vain hyvin harvat saivat mahdollisuuden käydä verhon toisella puolella.

Nyt temppelin väliverho repesi ylhäältä alas. Ei alhaalta ylös, ihmisen repäisemänä, vaan ylhäältä alas. Jumala itse repäisi sen. Sen, mikä erotti ihmisen maailman Jumalan maailmasta, sen hän repäisi. Yhteys avattiin. Ei tarvittaisi enää välittäjiä, ei loputtomia syntiuhreja ja polttouhreja. Tuo yhteys, joka syntiinlankeemuksesta lähtien oli ollut monimutkainen, hankala ja kipeä. Se avattiin uudelleen - suora, välitön yhteys Jumalaan.

Otan askeleen tuohon kaikkein pyhimpään. Katson Jumalaani silmiin. Hän näkee minun kipeyteni. Hän näkee, kuinka pelkään sairautta ja läheisteni kuolemaa. Hän näkee minun menneisyyteni, ne hetket, jolloin olen tullut hylätyksi, ja ne hetket, jolloin olen itse hylännyt. Hän näkee kaiken, koko ihmisyyden, kuinka kipu siirtyy eteenpäin sukupolvelta toiselle. Hän näkee minun syyllisyyteni ja epätoivoni. Mutta Jumalan silmät eivät tuomitse, ne eivät arvostele. Jumalani silmät ovat täynnä lempeyttä. "Minä tiedän", hän kuiskaa, "minä ymmärrän sinua. Olen itse käynyt läpi sen kaiken. Ojenna sormesi, tässä ovat käteni, ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Sinun vuoksesi minä kuolin. Minä rakastan sinua."

Katson rairuohoastiaa keittiön pöydällä. Pääsiäinen on jo ovella, ja vihreät hennot ruohonkorret ojentuvat kohti aurinkoa. Siinä on lapseni pääsiäinen. Joka päivä hän hämmästelee sitä, kuinka ruoho kääntyy kohti valoa. Hän iloitsee kevään kauneudesta, tanssii ja laulaa. Joka päivä hän kysyy, joko niitylle on tullut kukkia, joita voisimme mennä poimimaan. Ei vielä, vastaan. Huomaan, että lapseni on pääsiäisen ytimessä. Sillä siinä se on. Ei siinä, että nyt on pimeää, vaan siinä, että pian kevät koittaa.