Vapaus

Pimeässä saunassa, hiljaisuus. Tunnen, kuinka lempeä lämpö sulattaa kipeät hartiat. Milloin viimeksi olenkaan istunut kaikessa rauhassa, ilman kiirettä? Elämäni on niin täysi. Täysi työtä, täysi huolta. Kuinkahan nytkin pärjäävät tuolla sisällä, ilman minua? Työnnän ajatuksen syrjään ja heitän löylyä. Tämä hetki on minun, tämä pieni hetki. Suljen silmäni. Olen kuin kohdussa, ajattelen. Tänne eivät yllä melu ja huoli, täällä on hyvä olla. Täällä sinun sanasi, sinun totuutesi saa tilaa.

"Vapauteen", sinä sanot, vapauteen orjuudesta.

Nuo ovat vieraita sanoja. Minulle, tämän ajan ihmiselle sekä vapaus että orjuus ovat kuin kaikuja menneiltä ajoilta. Isovanhempani taistelivat vapauden puolesta. Vapaus maksoi monen ihmisen hengen. Jos olisimme menettäneet vapautemme, olisiko meistä tullut orjia? Ehkä. Orja on toisen oma. Orjan puolesta joku toinen päättää, joku toinen huolehtii. Orjalla ei ole vapautta, mutta hänellä ei ole myöskään vastuuta.

Herra, sinä vapautit kansasi orjuudesta, Egyptin vallan pakkotyöstä. Sinä et unohtanut. Sinä tulit, ja hait poikasi ja tyttäresi takaisin. Teit sen, minkä jokainen äiti, isä, sisko ja veli tekisi, jos vain pystyisi. Hakisi kotiin, toisi vapauteen. Mitä en käsitä, on se, että osa sinun kansastasi ei olisi halunnut lähteä, ja niistäkin, jotka lähtivät, osa halusi pian palata takaisin. Osa olisi mieluummin valinnut orjuuden. En ymmärrä. Minä, vapaan Suomen lapsi en voi käsittää, miten kukaan voisi valita orjuuden vapauden sijaan.

"Vapauteen", sinä sanot, vapauteen vankilasta.

Muistelen, kuinka kerran eräs mies pysäytti minut kadulla. Hän oli päihtynyt ja kulki epävarmoin askelin, kysyi, olisiko minulla hetki aikaa. Istuin hänen kanssaan läheisen puiston penkille ja kuuntelin. Hän kertoi minulle elämästään. Hänellä ei ollut kotia, hänellä ei ollut perhettä. Hänellä ei ollut tässä maailmassa ketään eikä mitään. Hän kertoi, että  oli syyllistynyt rikoksiin, ja ollut useita kertoja linnassa. Hän sanoi, että talvi on tulossa, ja että pian olisi taas aika tehdä jotain, että pääsisi valtion muoniin. Yritin auttaa häntä, selittää, että on olemassa vaihtoehtoja, että hänen ei tarvitsisi enää mennä vankilaan, mutta yksi kerrallaan hän kumosi ne. Hän ei ollut pysäyttänyt minua, että voisin auttaa hänet pulasta, hän oli pysäyttänyt minut, koska halusi, että joku ihminen kuuntelisi häntä, edes hetken verran. Tuossa hetkessä, puiston penkillä laitapuolen kulkijan vierellä istuessani, idealistinen käsitykseni suomalaisen hyvinvointivaltion aukottomasta turvaverkosta mureni pieniksi palasiksi. Minulla on vapaus valita elämäni suunta, mutta hänellä ei. Hänen maailmansa oli mennyt rikki niin monta kertaa, että mahdollisuus suunnan valitsemiseen, oman elämän hallitsemiseen oli menetetty. Hänestä oli tullut ikuinen vanki. Rukoilin, että tuon miehen saaminen takaisin vankilaan ei vaatinut yhtään ihmishenkeä, ja jatkoin matkaani. En enää koskaan tavannut häntä.

"Palaa minun luokseni", sinä sanot, "minä olen lunastanut sinut vapaaksi." Babylonian pakkosiirtolaisuudesta, Babylonian vankeudesta kutsuit omasi, ja osa heistä tuli. Yhden eliniän kestäneen vankeuden jälkeen osa vielä halusi takaisin. Osa vastasi kutsuun, ja tuli kaukaa idästä kotiseudulle, Jordanin virran luo. Osa ei halunnut enää. Osalle tuo aika oli ollut liian pitkä. Ehkä heidän maailmansa oli mennyt rikki, niin kuin tuo miehen siellä puiston penkillä. Heitän löylyä, heitän niin että silmiäni kirvelee. Onko se savu, vain onko se kyyneleet? Herra, armahda meitä.

"Vapauteen", sinä sanot, "vapauteen rakastaa."

Minä olen vapaa. En ole orja, en ole vanki. Vai olenko sittenkin? Avaan oven ja astun ulos saunasta, viileään syysilmaan. Niin. Olenko minä todella vapaa? Vapaa rakastamaan? Kannanko todella vastuuni vapaan ihmisen tavoin? Teenkö itse päätökseni, seisonko omilla jaloillani? Vai olenko sittenkin oman järjestelmäni orja? Olenko kuitenkaan sen parempi, kuin Luukkaan evankeliumin fariseukset, olisinko valmis rikkomaan lakia ja normeja auttaakseni ohikulkijaa? Omahyväinen puoli minussa tahtoo ajatella, että kyllä. Realisti minussa tietää, että ei. Mitä minä tein tuon laitapuolen kulkijan hyväksi? Otinko häntä kädestä ja vein omaan kotiini? Annoinko hänelle ruokaa ja vaatteita, otinko omaan perheeseeni? En. Minä kuuntelin kyllä ja rukoilin, mutta en muuta. Koin, että en voi mitään muuta. Mutta se ei ole totta. olisin voinut. Se vain olisi ollut kaikkien tapojen, sääntöjen ja normien vastaista. En ole vapaa, olen oman yhteiskuntani, koulutukseni ja taustani vanki, enkä useimmiten edes halua vapaaksi.

Entä orja sitten? Kenelle todella teen työtä? Kenen sanaa tottelen? Tahtoisin sanoa, että Jumalan. Annan aikaa työlleni, annan aikaa kaikille ja kaikelle aina nääntymiseen asti. Palaan saunan lämpöön. Se on kuin lämmin syli, joka ottaa minut vastaan. Se koskettaa minua syvältä, hoitaa. Tunnen piston sydämessäni - olenko muistanut rakastaa itseäni, olenko muistanut rakastaa läheisiäni, heitä, jotka sinä olet minulle antanut? Olenko jättäytynyt kiireen orjaksi? Onko siitä tullut minun isäntäni ja hallitsijani? Olenko lakannut kantamasta sitä vastuuta, jonka sinä minulle annoit? Sinä kutsuit minut vapauteen, vastuun kantajaksi ja rakkauden lähettilääksi. Olenko unohtanut tehtäväni, kadottanut suuntani?

Saunan tuli on jo sammunut, mutta en haluaisi vielä lähteä. Tunnen, että olen ollut syvän totuuden äärellä. Johanneksen kirjeen sanat rakkaudesta haastavat minut katsomaan elämääni uudella tavalla. Johannes asettaa rakkauden vastakohdaksi pelon. Minun elämässäni tuo rakkauden vihollinen on kiire. Luen rakkaan raamatunkohtani uudella tavalla:

"Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Kiirettä ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa kiireen. Kiireessähän on jo rangaistusta; se, joka kiirehtii, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa." (1.Joh 4: 16,18, mukaeltu.)

Rukoilen: Herra, tule minun luokseni, nosta minut ylös tästä normien ja tapojen vankeudesta, rakkauden avaruuteen. Armahda minut kiireen kahleista, rakkauden vapauteen. Aamen.