Valo ja vapaus

1.adv.

Jes 49:8-10

Ulkona on hämärää. Vain pieni aamun sarastus häämöttää taivaanrannassa, kuin toivon merkkinä siitä, että yö on päättymässä. Keittiössä on pimeää ja hiljaista. Muut nukkuvat vielä. Asetan kynttelikköön neljä pitkää kynttilää. Otan tulitikun askista ja sytytän kynttilän. Yhden vain - sen ensimmäisen. Lämmin valo täyttää keittiön. Istun hiljaa tuon pienen liekin ääressä, annan sen hoitaa minua. Valo pimeydessä. Pieni valo, mutta niin tärkeä. Toivon salaa, että lapset nukkuisivat tänä aamuna vähän pitempään. Haluan olla hetken yksin, kaikessa rauhassa, tämän kynttilän ääressä. Odotan joulua.

Näin sanoo Herra:
- Armon hetkellä minä vastaan sinulle,
pelastuksen päivänä minä autan sinua.

Miten usein minusta tuntuukin, että kaikki asiat tapahtuvat väärään aikaan? Juuri, kun olen käymässä nukkumaan pitkän päivän päätteeksi, vauva herää ja vaatii hoitoani ja huomiotani. Juuri, kun olen kamppailemassa jonkun kriisin kanssa, tuleekin jo seuraava, ja seuraava. Miksi minulle ei anneta aikaa käsitellä asioitani rauhassa?
Miksi joudun haudalla pitämään kädestä äitiä, joka on menettänyt lapsensa? Miksei elämässä asiat mene niin kuin niiden pitäisi? Missä on Jumala, kun joku puukottaa tuntematonta vastaantulijaa kadulla? Missä on Jumala, kun joku päätyy sellaiseen epätoivon tilaan, että tappaa itsensä ja lapsensa?
Kynttilän liekki palaa hiljaa ja levollisesti. Sydämeni kysymykset kaikuvat hiljaisuudessa. Armon hetkellä minä vastaan sinulle, Jumala lupaa. Jumala siis on, vaikka häntä ei näy. Hän siis kuulee, vaikka siltä ei tunnu. Ja hän vastaa - aikanaan. Mutta miten vaikeaa minun onkaan odottaa kysymysteni kanssa. Miten vaikeaa on olla ymmärtämättä, vain elää ja ottaa vastaan mitä annetaan. Todella vaikeaa.

Minä olen luonut sinut
toteuttamaan sen liiton,
jonka tein tämän kansan kanssa,
jotta saattaisit ennalleen maan,
jotta uudelleen jakaisit autioituneet perintömaat,
jotta sanoisit vangituille: "Lähtekää",
ja pimeydessä viruville: "Tulkaa valoon!"

Mennä pimeyteen, mennä vangittujen ja sidottujen luo. Mikä on pimeys? Mikä on vankila? Mikä ihmistä sitoo, mikä hänet vangitsee?
Pimeys on sitä, kun mies ja nainen, toisiansa rakastaneet, alttarin ääressä toinen toisellensa luvanneet, eivät näe enää mitään mahdollisuutta jatkaa yhdessä.
Pimeys on sitä, kun lääkäri tekee kaikkensa, eikä mikään auta. Sitä, kun kivulle ei löydy mittaa eikä määrää, kun elämä on vain sen viimeisen päivän odottamista.
Pimeys on sitä, kun lapsi pelkää mennä koulusta kotiin.
Pimeys on sitä, kun kuolema tuntuu paremmalta ja kauniimmalta ajatukselta kuin elämä.
Pimeys on sitä, kun vierellä ei ole ketään, joka kuuntelisi, ei ketään joka välittäisi.

Vangittuja ovat ne, joita valheiden kierre sitoo ja kuristaa. Kun itsekään ei enää tiedä, mikä on totta ja mikä unta.
Vangittuja ovat syyllisyyden piinaamat, kun omat virheet ja väärintekemiset ovat aina siinä silmien edessä, eivät anna rauhaa, ei yöllä eikä päivällä.
Vangittuja ovat ne, jotka päivästä toiseen pelkäävät omassa kotonaan narsistista tai väkivaltaisista perheenjäsentä
Vangittuja ovat ne, joiden silmät sumenevat päihteistä, ne jotka eivät pääse irti vaikka kuinka haluaisivat.

Tulkaa valoon, te pimeydessä viruvat! Tulkaa valoon! Lähtekää vankilastanne, te vangitut. Tulkaa vapauteen! Teidän pelastajanne on tulossa. Hän joka itse on valo, kutsuu: Tulkaa minun luokseni. Hän, joka itse on tie, sanoo, lähtekää. Seuratkaa minua.

Tallatuilta teiltäkin he löytävät ravintonsa,
paljas kalliorinne on heille laidunmaa.
Eivät he näe nälkää, ei heidän tule jano,
ei heitä ahdista helle eikä auringon polte,
sillä heitä ohjaa heidän armahtajansa,
joka vie heidät lähteiden ääreen.

Valo ja vapaus ei välttämättä tarkoita helppoa elämää tai ongelmatonta arkea. Se on sitä, että kaiken tämän elämän keskellä en harhaile vailla päämäärää, vaan Jeesus itse Johtaa minua ja pitää minusta huolen. Luottamuksen valoon ja vapauteen minua siis kutsutaan. Kun en ole hädässäni yksin, ei se tunnu enää niin ahdistavalta. Ja kun saan itse kokea tulevani hyväksytyksi sellaisena kuin olen, kaikkine virheineni ja vikoineni, on minun helpompi sietää rikkinäisyyttä myös läheisissäni. Kun saan itse anteeksi, saatan myös antaa anteeksi. En ehkä heti, mutta ajan kanssa. Ja mitä enemmän opin päästämään irti vihastani ja katkeruudestani, sitä vapaampi olen elämään, hengittämään.

Adventin sanoma on siinä, että meidän armahtajamme ei ole kaukana, meidän ei tarvitse tavoitella häntä, vaan hän itse tulee. Ei hienolla hevosvaunulla kullan ja hopean kimalteessa, vaan vaatimattomalla aasilla ratsastaen. Ei ylhäältä käsin tuomiten vaan rinnalle astuen.

Päiväkodissa hyvä hoitaja laskeutuu lapsen korkeudelle, ja tarttuu käteen ja katsoo silmiin, kutsuu lasta hänen omalla nimellään, ja kysyy: "Mikä hätänä? Kerro minulle. Minä kuuntelen". Saman tekee Jeesus. Ei ylhäältä valtaistuimelta etäisenä hallitsijana, vaan minun tasoltani, viereltäni, minua kädestä pitäen ja silmiin katsoen. Jeesus sanoo: Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.

Siinä on valo, siinä on vapaus. Siinä, että Jeesus tulee minun elämääni, minun arkeeni. Tuo valon, tuo vapauden. Ristin käteni, ja rukoilen:

Jeesus sä herramme,
sua seurata tahdomme.
Kanssamme kulje eteenpäin,
yhdessä, yksittäin.
Hoosianna hoosianna, hoosianna hoosianna,
saavu jo kuningas luoksemme,
täyttämään toivomme.