Pappeudesta

Katson haavoittunutta enkeliä Tampereen tuomiokirkon seinällä. Piispa Juha Pihkalan syvä, viisas ääni kaikuu kirkon holvissa. Minä ja kourallinen muita tulevia pappeja kuuntelemme pian eläkkeelle siirtyvän piispan sanoja: "Mitä teetkin, tee sitä vähemmän, tee se hitaammin, tee se paremmin." Tuossa hetkessä tiedän saaneeni piispalta valtavan perinnön, viisauden, johon tulen palaamaan aina takaisin. "Vähemmän, hitaammin, paremmin".

Vähemmän

Ison seurakunnan papin toive: saisinpa välillä kohdata saman perheen toistekin, että kaste tai vihkiminen ei olisi vain pistemäinen kohtaaminen, vaan saisin kertoa jatkokertomuksen. Toiveeni toteutuu tavalla, jota en osannut kuvitella. Vuoden päästä perheen ilojuhlasta olemme arkun äärellä, liian pienen arkun. Enkeli meni rikki. Siipi ei kantanut. Huomaan, että menen kappeliin ilman papereita, ilman muistiinpanoja. Kun suru on suurin, läsnäoloa tarvitaan enemmän, sanoja vähemmän.

Hitaammin

Messun jälkeen jään kirkkosaliin. Ihmiset kulkevat ohi, kuka minnekin. Koimme yhdessä hetken elämää. Tämä hetki oli tärkeä. Tunnin päästä olen toisaalla, mutta juuri nyt olen tässä. Tietoisesti siirrän syrjään ajatuksen kiireestä, ajatuksen siitä, että minun pitäisi jo mennä. Pian olemme kirkkosalissa suntion kanssa kahden. Hän istuu penkin päähän ja huokaisee. Odotan kysyvästi. Hän kertoo huolistaan kotona, sairaasta lapsesta ja unettomista öistä. Yllätyn kohtaamisesta. Miten vähän tiedänkään työkaveristani? Hitaammin, mietin, jos kulkisin hitaammin, tietäisin enemmän.

Paremmin

Rippileirillä, kolmannen päivän aamu, silmäni loistavat. Olen juuri keksinyt uuden idean, ja palan innosta päästä kokeilemaan sitä. Olen kuin pieni lapsi, joka on vilpittömän iloinen uudesta lelustaan. Monesko ripari tämä minulle on? Kolmaskymmeneskuudes? Jokainen ryhmä on ollut erilainen, jokainen tiimi on erilainen, mutta uskon aidosti siihen, että pappina, opettajana en ole koskaan valmis. Aina voin kehittyä, aina voin keksiä uutta. Jaan ajatukseni aamupalapöydässä muille. Innostukseni leviää koko tiimiin. Tästä päivästä tulee hyvä, tänään teemme tämän asian paremmin.

Pappisvihkimyksestäni on pian yhdeksän vuotta. Tiedän, että meistä tuona päivänä vihityistä ainakin kolme on jo lopettanut, vaihtanut alaa. Miksi minä jatkan? Ehkä siksi, että tässä työssä, toisten kantajana saan nähdä Jumalan lohdutuksen, tuntea Jumalan ilon. Ehkä siksi, että vaikka olen kantaja, saan itsekin toisinaan olla heikko, tuntea elämän kivun ja tulla vuorostani kannetuksi. Ehkä siksi, että tämä työ saa minut innostumaan, leikkimään ja nauramaan. Vaikka työ ei ole koko elämä, niin tässä työssä ovat kaikki elämän värit, vahvoina ja kirkkaina. Kun huomaan väsyväni, ahdistuvani tai uupuvani, palautan mieleeni piispan sanat, tartun niihin ja lepään niissä. "Mitä teetkin, tee sitä vähemmän, tee se hitaammin, tee se paremmin.

(Tuusulassa, 5.10.2016)