Hengen
hiljaista huminaa

Saarna 6.s. pääsiäisestä
Hämeenlinnan kirkko
28.5.2017

1. Kun. 19: 8-13

Elia nousi jalkeille ja söi ja joi. Ruoka antoi hänelle voimaa kulkea neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, kunnes hän tuli Horebille, Jumalan vuorelle. Siellä hän asettui yöksi luolaan. Yöllä Elia kuuli Herran äänen: "Miksi olet täällä, Elia?" Hän vastasi: "Hellittämättä olen taistellut puolestasi, Herra, kaikkivaltias Jumala, kun israelilaiset ovat hylänneet sinun liittosi. He ovat hajottaneet alttarisi ja tappaneet profeettasi, niin että vain minä olen jäänyt jäljelle. Nyt he etsivät minua riistääkseen minultakin hengen." Herran ääni sanoi: "Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra kulkee siellä
ohitsesi." Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa
viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle.

Muistan kaksi kuvaa Eliasta Lasten Raamatussa. Yhdessä Elia on Keritin purolla ja villikorpit tuovat hänelle ruokaa. Toisessa Elia on Sarpatin lesken ja tämän pienen pojan luona. Pojan, joka myöhemmin sairastui ja kuoli, mutta jonka Elia herätti henkiin. Lapsena nuo kuvat tekivät minuun syvän vaikutuksen. Halusin isona tulla Elian kaltaiseksi. Halusin, että minustakin tulisi lempeä ja hyvä ihminen, lasten ja eläinten ystävä. Eliasta tuli esikuvani.

Tänään kuulemamme Raamatunkohta liittyy Elian myöhempiin vaiheisiin, vähemmän kauniisiin ja lempeisiin. Kuningas Ahab ja sitä myötä koko Israelin kansa oli luopunut Jumalasta, ja kääntynyt palvomaan epäjumalaa, Baalia. Kuningas oli ottanut kiinni Jumalan profeetat ja mestauttanut heidät - vain Elia oli jäänyt jäljelle. Kun Elia oli piileskellyt vihollisiaan yli kahden vuoden ajan, tilanteessa tuli yllättävä käänne, ja Elialle tarjoutui mahdollisuus kostoon. Elia hyödynsi tilanteen, otti kiinni kaikki Baalin profeetat, yhteensä 450 miestä, ja surmasi heidät. Tämän verisen koston jälkeen Elia pakeni Horebille, Jumalan vuorelle.

Lapsuuteni esikuvassa, Eliassa on siis lempeän puolen lisäksi toinenkin puoli, kosto, viha, katkeruus. Huomaan
kysyväni: onko minussakin tuo kaikki? Kosto, viha, katkeruus? Tahtoisin sanoa, että ei. Tahtoisin nähdä itseni lempeänä ja rakastavana, kaiken anteeksiantavana. Mutta se ei ole totta. Kyllä minä toivoisin, että paha saisi
palkkansa. Että ihmiset, jotka murhaavat, saisivat kärsiä yhtä paljon kuin heidän uhrinsa ja heidän uhriensa perheet. En löydä itsestäni lempeyttä ja rakkautta, kun mietin niitä ihmisiä, jotka kietovat toisen ihmisen räjähdeliiviin, ja lähettävät konserttisalin aulaan, haavoittamaan ja tappamaan itsensä lisäksi kymmeniä muita. En löydä itsestäni armollisuutta, kun ajattelen niitä nuoria, jotka meillä Suomessa, täällä Hämeenlinnassa, viettävät perjantai-iltaansa kadulla, ilman että kukaan kyselee heidän peräänsä, ilman että kukaan välittää. Tai kun näen, että meillä on vanhuksia, joita ei kukaan käy ikinä katsomassa. Huomaan vihan nousevan pintaan. Miksi kukaan ei tee mitään? Miksi paha ei saa jo palkkaansa?

Viha teki Eliasta kylmäverisen murhaajan. Mitä minun vihani minussa tekee? En ehkä tartu aseeseen, mutta minussakin vihalla on seurauksia. Se saa minut kylmästi vaihtamaan kadun puolta, se saa minut vaihtamaan televisiokanavaa. Se saa minut hylkäämään hylätyn. Olenko siis lopulta sen parempi kuin Eliakaan? Mieleeni tulee Jeesuksen sanat, kun syntistä naista oltiin kivittämässä. "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.

Veritekonsa jälkeen Elia oli hengenvaarassa. Hänen oli paettava. Elia pakenee Jumalan pyhälle vuorelle, samalle vuorelle, jolla Jumala ilmestyi Moosekselle palavassa pensaassa, samalle vuorelle, jolla Israelin kansa sai kymmenen käskyn lain. Hän pakenee sinne, koska ei hänellä ole muutakaan paikkaa minne mennä. Hänet tapettaisiin, minne ikinä hän menisi. Yöllä Elia kuulee Jumalan äänen. Ääni kysyy: "Miksi olet täällä, Elia?" Miksi olet täällä? Miksi olet tullut Jumalan luo?

Jumala tietää kyllä, miksi Elia on Jumalan vuorella. Kysymys ei olekaan Jumalaa varten, vaan Eliaa varten. Että Elia ymmärtäisi, että Jumala on läsnä, että Jumala kuulee ja kuuntelee. Elia kaikessa inhimillisyydessään saa tulla Jumalan luo. Hän saa tulla kaiken pelkonsa, vihansa ja syyllisyytensä kanssa. Jumala katsoo, että Elia ei tässä tilanteessa kaipaa lain julistusta tai tuomiota, vaan, vaan armon hengen parantavaa kosketusta. Elia tarvitsee lepoa, ennen kuin laskeutuisi alas vuorelta, ja jatkaisi taistelua Jumalan profeettana. Elia tarvitsee syliä, jossa levätä, kun yksinäisyys on vienyt kaikki voimat. Niinpä Jumala näyttää Elialle itsensä. Tulee raju myrsky, mutta Jumala ei ole siinä. Tulee maanjäristys ja tulen liekki, mutta Jumala ei ole siinäkään. Sitten tulee vieno tuulen humina, ja Elia ymmärtää: "Tässä Jumala on."

Jumala näyttää Elialle itsestään uuden puolen. Jumala oli kyllä myrskytuulen voimalla siirtänyt punaisen meren vedet sivun Israelin kansan edeltä. Jumala oli kyllä ilmestynyt tulen liekissä, ensin Moosekselle ja myöhemmin koko Israelin kansalle. Mutta nyt hän näyttää Elialle, että hän on myös jotain aivan muuta. Hän on hiljainen
tuulen humina, armon henki, rakkauden henki.

Miksi sinä olet täällä, Jumala kysyy tänään meiltä jokaiselta. Miksi olet tullut kirkkoon, Jumalan pyhään paikkaan? Ehkä olet tullut hakemaan merkintää rippikoulupassiin. Ehkä olet tullut tapaamaan Jumalaa, oppimaan hänestä lisää. Joku saattaa Elian tavoin olla täällä siksi, että hänellä ei mitään muutakaan paikkaa ole, mihin mennä, pelkonsa, syyllisyytensä tai yksinäisyytensä kanssa. Kenties myös meille Jumala näyttää itsestään uusia puolia, yllättää. Ei myrskyssä, ei tulessa, vaan Hengen hiljaisessa huminassa.

Tule Pyhä Henki,
lailla tulen, lailla tuulen.
Tule Pyhä Henki,
tule köyhään sydämeen.
Halleluja, Halleluja, Halleluja, Halleluja.

Tule pyhä Henki,
jotta näen, jotta kuulen.
Tule pyhä henki
tule köyhään sydämeen.

Halleluja, Halleluja, Halleluja, Halleluja.

                                       (Pekka Simojoki)