Mies ja hänen luolansa
Saarna 14.s.hel
"Lähimmäinen"
Rengon kirkko 10.9.2017
1. Sam. 24: 9-12, 17-21
Daavid tuli ulos luolasta ja huusi Saulin perään: "Herrani, kuningas!" Kun Saul kääntyi katsomaan taakseen, Daavid kumartui kunnioittavasti maahan saakka ja sanoi Saulille: "Miksi kuuntelet ihmisten puheita, kun he sanovat: 'Daavid tahtoo sinulle pahaa'? Nyt voit omin silmin nähdä, että Herra jätti sinut tänään luolassa minun käsiini. Mieheni neuvoivat minua tappamaan sinut, mutta minä säästin sinut ja sanoin: 'En voi kohottaa kättäni kuningastani vastaan, sillä hän on Herran voideltu.' Katso nyt, isäni, katso viittasi lievettä, joka on kädessäni! Koska leikkasin liepeen viitastasi mutta en tappanut sinua, täytyy sinunkin ymmärtää, etten tahdo sinulle pahaa enkä kapinoi sinua vastaan. Minä en ole rikkonut sinua vastaan, mutta sinä väijyt minua ja tahdot viedä minulta hengen.
Kun Daavid lopetti puheensa, Saul sanoi: "Poikani Daavid, sehän on sinun äänesi!" Ja Saul puhkesi itkuun ja sanoi Daavidille: "Sinä olet oikeassa, minä väärässä! Olet tehnyt minulle pelkkää hyvää, mutta minä olen maksanut sen sinulle pahalla. Sinä olet tänään osoittanut, että tahdot minulle vain hyvää. Kun Herra luovutti minut sinun käsiisi, et tappanut minua. Kun joku kohtaa vihollisensa, hän ei päästä tätä suosiolla pois. Palkitkoon Herra sinulle hyvän työn, jonka tänään olet tehnyt minulle! Nyt tiedän, että sinusta tulee kuningas ja että Israelin valtakunta pysyy lujasti käsissäsi."
"Mitä oikein näin hänessä? Siitä on niin pitkä aika." Mies katsoo kuvaa yöpöydällään. Siinä he ovat lähekkäin, katsovat toisiaan silmiin ja hymyilevät rakastavasti. He ovat nuoria. Elämä on edessä. Kaikki se, mitä kumpikaan ei osannut aavistaa. Kuinka olisikaan voinut? Mies silittää hellästi kulunutta kehystä, ja hänen huulillaan häivähtää hymy. "Mitä hänessä näin? - en osaa sanoa. Mutta sen tiedän, että tuossa hetkessä olimme täynnä onnea ja iloa, rakkautta ja musiikkia. Olimme läheisiä ja onnellisia kuin Daavid ja Saul, vanhoina hyvinä päivinään. - kun Daavid oli vielä kaunis nuorukainen kuninkaan hovissa, soittamassa harppuaan ahdistuskohtauksista kärsivälle kuningas Saulille. Kun Daavid auttoi Saulia soittamalla, ja musiikki rauhoitti Saulin mielen, toi levon väsyneeseen sieluun. Ei tietoa kateudesta, ei tietoa katkeruudesta, ei tietoa vääristä valinnoista ja elämän virheistä - vain iloa, onnea, rakkautta ja musiikkia."
Mies laskee kuvan kädestään, ja kehyksen kylmyys leviää sisimpään. "En muista enää, mitä hänessä näin", hän ajattelee hiljaa. "Tiedän vain, että jossain vaiheessa ilo, onni ja rakkaus vaihtuivat vihaksi, katkeruudeksi ja suruksi. Oli kuin musiikkikin olisi vaiennut. Viha nousi kaikista loukkaavista sanoista, teoista ja katseista. Katkeruus siitä, että lupaukset eivät pitäneetkään. Suru siitä, että kaksi kerran toisilleen niin läheistä joutui niin kauas toisistaan, että yhtään sanaa ei ole sanottu enää kuukausiin, vuosiin. Elämä muuttui pakoilemiseksi. Vältellään katsetta, vältellään sanoja. Paetaan sitä kohtaamista, joka pakottaisi puhumaan kaikesta, joka pakottaisi myöntämään omat tunteet, omat pettymykset, omat virheet. Musiikki pölyyntyi historian hämärään."
"Mitä sinä tunsit, Daavid?" mies kysyy. Kun heleä harppusi vaihtui Goljatin miekkaan, ja nuoruuden onni vuosien maanpakoon? Kun sinut petettiin, kerta toisensa jälkeen ja jouduit jättämään parhaan ystäväsi ja sielunveljesi Joonatanin, mitä sinä tunsit? Kun kuninkaasi ja appiukkosi Saul, jota olit vuosien ajan uskollisesti palvellut, tuli sotilaidensa kanssa surmaamaan sinua, mitä sinä tunsit? Koitko laillani vihan ja katkeruuden? Surun ja hiljaisuuden, hiljaisuuden, jossa harppu ei enää soi?
Mies nousee, ja kävelee keittiöön. Ikkunasta näkyy syksyinen puutarha. Muutama kellertävä lehti leijailee tuulen mukana maahan. "Mitä kaikkea pitäisikään vielä tehdä ennen kuin lumi saisi armahtaa maan", mies miettii. "Ruohon leikkuri pitäisi huoltaa ja laittaa talviteloille, auto pitäisi katsastaa ja tallin rikkinäinen ovi korjata. Niin paljon olisi tehtävää. Riittävästi siihen, että omat tunteensa voisi siirtää syrjään. Riittävästi siihen, että talon sisäistä hiljaisuutta voisi pitkittää muutaman kuukauden. Riittävästi siihen, että toista ei tarvitsisi nähdä, ja hyvä niin - eihän sitä tiedä, mitä sitä sanoisi tai tekisi, jos todella toisen joutuisi kohtaamaan. Äkillinen kiukun ja vihan aalto saa miehen värähtämään, hän kääntyy, ottaa lakkinsa ja menee autotalliin. Talli on miehen turvaluola, sinne ei tuo toinen koskaan tule.
Daavidillakin oli luolansa, mies ajattelee. Paikka, jossa sai olla turvassa. Ja juuri sinne, Daavidin armeijan tukikohtaan pahaa aavistamaton Saul tuli, yksin, ilman henkivartijoitaan. Daavid olisi voinut tehdä siitä kaikesta lopun. Yksi ainoa miekan heilautus, ja kaikki kärsimys olisi ollut ohi. Kaikki pakoileminen, kaikki luolissa piileskely, kaikki olisi päättynyt siinä hetkessä. Saul oli kyllä omalla pahuudellaan ansainnut kuoleman. Tappo olisi ollut kaikkien hyväksymä, oikeutettu kosto. Daavidista olisi tullut kuningas. Mutta Daavid ei tehnyt sitä. Hän vastasi vihaan ja vainoon antamalla Saulille uuden mahdollisuuden. Hän avasi keskustelun, tarjosi sovintoa. Vuosien vihan ja vainon jälkeen, Daavid tarjosi sovintoa. "Miten sinä pystyit siihen, Daavid," mies kysyy mielessään. "Miten saatoit vastata pahaan hyvällä? Kaikkien niiden pettymysten jälkeen, kuinka saatoit antaa uuden mahdollisuuden?" Daavidin armon teko ja sovinnollinen käden ojennus sai Saulin kyyneliin. Se sai Saulin perääntymään ja antamaan tilaa, näkemään oman julmuutensa ja katumaan. Daavidin rakkaus sulatti Saulin kateuden ja katkeruuden.
Mies istuu tallin penkille, ja Daavidin rohkeus saa hänet ajattelemaan omaa, tulehtunutta suhdettaan. Entä jos mekin voisimme aloittaa alusta? Entä jos yhteys vielä syntyisi? Entä jos kaikkien näiden vuosien jälkeen kohtaisimme toisemme jälleen? Katsoisimme silmiin, kuuntelisimme, yrittäisimme ymmärtää, tulla puolitiehen vastaan?
Mies painaa päänsä, ja hiljenee rukoukseen. "Herra. Sinä sanoit, että minun tulisi rakastaa vihamiehiäni ja rukoilla vainoojieni puolesta. Niin olen tehnytkin. Olen rukoillut vieraiden kansojen, rikollisten ja terroristienkin puolesta - rukoillut, että he he löytäisivät sinut ja muuttuisivat, vaihtaisivat hyvän pahaan. Mutta sinä annoit minulle, paitsi vihamiehet, myös lähimmäisen. Ja Herra, tuon kaikkein lähimmän rakastaminen, se on minulle kaikkein vaikeinta. Pyydän, anna minulle Daavidin mieli. Anna minulle se rakkaus, joka uskaltaa avata vuosien puhumattomuuden solmut, Anna minulle se rakkaus, joka hylkää katkeruuden ja tarjoaa sovintoa, ei omassa voimassaan tai hyvyydessään, vaan sinuun turvaten. Aamen.
Virsi 509:
1.
Herra, elämääni
valvo, etten harhaan
vaeltaisi täällä
ohi ihmisten.
2.
Herra, auta aina,
etten ketään paina,
etten toisten taakkaa
suuremmaksi tee.
3.
Vierelläni kulje,
askeleeni ohjaa,
etten väisty, milloin
kutsut auttamaan.
4.
Sydäntäni ohjaa,
anna minun, Herra,
armossasi kasvaa,
olla ihminen