Raunioilla

5.s.pääs.
Iltakirkko, Hämeenlinna 21.5.2017

Dan. 9: 17-20

Daniel rukoili ja sanoi:
"Kuule nyt palvelijasi rukous ja nöyrä pyyntö,
Jumalamme, ja anna armosi loistaa hävitetylle temppelillesi, Herra, kunniaksi
itsellesi. Kallista korvasi, Jumalani, ja kuule. Avaa silmäsi ja katso autioita
raunioitamme ja kaupunkia, joka on omistettu nimellesi! Me tuomme sinulle
nöyrät pyyntömme, emme omaan vanhurskauteemme, vaan sinun suureen armoosi
luottaen. Herra, kuule! Herra, anna anteeksi! Herra, kuuntele ja täytä
pyyntömme! Auta pian, kunniasi tähden, Jumalani! Se kaupunki on sinun nimellesi
omistettu, ja sinun kansaasi kutsutaan sinun nimelläsi."
Näin minä puhuin ja rukoilin ja tunnustin syntini ja
kansani Israelin synnit ja toin Herran, Jumalani, eteen nöyrän pyyntöni hänen
pyhän vuorensa Siionin puolesta.

Temppelin raunioilla

Daniel avaa ikkunan, ja tähyilee kohti länttä, kohti
Jerusalemia, kohti kaukaista kotia. Laskeva aurinko lämmittää hänen kasvojaan.
Vanhan Danielin mieli on täynnä ristiriitaisia tunteita. Hän on saanut omassa
elämässään kokea paljon hyvää. Hän on saanut tuntea, kuinka Jumala on pitänyt
huolta, pelastanut vaikeista tilanteista, varalta kuolemalta. Daniel on
selvinnyt palavasta pätsistä, leijonien luolasta, hän on päässyt vieraassa
maassa hallitsijan suosioon ja hyvään asemaan. Mutta hänen kansansa on hajallaan,
hänen kotinsa on raunioina. Danielilla on ikävä kotiin.

Daniel polvistuu ja painaa päänsä. "Herra, sinun kansasi on
hajallaan. Sinun temppelisi on raunioina. Herra armahda meitä. Anna anteeksi
syntimme, ja vie meidän takaisin kotiin.

Ihmiselämän raunioilla

Mies kulkee hitain askelin hautausmaan portista sisälle. On
varhainen aamu. Hän kantaa kädessään hautakynttilää - niin kuin viime viikolla,
ja sitä edellisellä. Nyt jo puolen vuoden ajan hän on tullut joka lauantaiaamu.
Hän saapuu haudan luo, ja laskee kätensä hautakiven kulmalle. Kivi on yön
jäljiltä vielä kylmä ja kostea. Mies silittää kiveä hellästi, rakkaudella. Sitten
hän ottaa taskustaan tulitikut, polvistuu, ja sytyttää kynttilän. Hän sulkee
silmänsä ja painaa päänsä.

"Herra, sinä lupasit olla kanssamme kaikki päivät, maailman
loppuun asti. Miksi minusta tuntuu, että olen niin yksin? Herra, sinä lupasit,
että kaikki koituu vielä parhaaksemme. Miksi minusta tuntuu, että elämäni on
raunioina? Herra, auta minua! Kanna minut huomiseen! "

Linnan raunioilla

Kaksi lasta juoksee kilvan rinnettä ylös, linnan raunioille.
"Vaari, tule tänne, Vaari, sinun on nähtävä tämä!" Isoisä seuraa lasten
perässä, iän hidastamin askelin. Lapset eivät malta odottaa, vaan juoksevat
isoisän luo, tarttuvat häntä käsistä ja vetävät perässään ylös, muurin luo.
"Katso, vaari, katso!" Isoisä kumartuu lasten kanssa katsomaan kevään ihmettä.
Kahden vanhan kiven välistä, vanhan, raunioituneen linnan muurin sisästä,
kasvaa hento, vihreä varsi ja pienen pieni kukka. "Vaari katso, muuri kukkii!"

Isoisä nostaa lapset syliinsä ja rutistaa hellästi. Pian
lapset jatkavat leikkiään, mutta vaari sulkee silmänsä ja huokaisee syvään.
"Herra, kiitos siitä, että olet kantanut tähän saakka. Kiitos, että loit elämää
sinne, missä minä en nähnyt toivoa. Kiitos, että toit valon sinne, missä minä
en nähnyt kuin pimeyttä."