Laivat

Muunnelma siunauspuheesta

Omaisten toiveesta siunaustilaisuuden teemana oli
Rauli Badding Somerjoen "Laivat"

Kuuntelen Rauli Badding Somerjoen laulua "Laivat". Se vie minut monien syvien ajatusten äärelle.

Ensin tartun ajatukseen myötätuulesta. Mistä laivat myötätuulen purjeisiinsa saivat? Kysymys sisältää sekä kauniin että katkeran. Se sisältää koko elämän. Elämän, johon kuuluu niin kaunis aurinko, vilvoittava ja eteenpäin vievä myötätuuli kuin raskas myrkysääkin. Elämän, joka toisinaan hljaa pysäyttää kaiken, kuin peilityyni sää merellä. "Mistä tuli kaunis myötätuuli?" laulaja kysyy. Kysymyksessä kuulen ihmisen hämmennyksen elämän eri käänteiden edessä. Kun hän katsoo elämää taaksepäin, hän näkee monet ilot. Puolison kanssa jaetun elämän, isäksi tulemisen, kaikki hassutukset lasten kanssa. Hassutukset, jotka eivät lakanneet, vaikka lapset kasvoivat aikuisiksi. Kaikki yhdessä kannetut elämän ilot ja surut, kaikki lasten salaisuudet, joista ei kerrottu kenellekään - paitsi isälle. Iloisten muistojen rinnalle nousevat haasteet ja vaikeudet, joista on selvitty. Yhdessä on selvitty, päivä kerrallaan. Ja kuitenkin, nyt, laulajan tavoin, hän näkee elämänsä saapuvan pian päätökseen. Hän tietää, että tältä matkalta ei ole paluuta. "Mistä laivat myötätuulen purjeisiinsa saivat?", hän kysyy. Mistä toivo ja voima tähän viimeiseen matkaan?

Myötätuulen kysymyksen jälkeen kuulostelen kangastusta ja kaukaisia näkyjä. Näen niissä aavistuksen toivosta. Ei ole varmaa riemua, on vain etäältä nähtyä valon kajastusta, uskon ja toivon aavistusta. Usvaverhon takaa katsottuna yksityiskohtia ei näe, sen sijaan todellisuuteen kipuavat oman sisimmän kysymykset ja kaipaus, kaipaus löytää perille. Kuoleman lähestyessä, kipujen ja lääkitysten tasapainoa hakiessa, voimien hiipuessa elämä saa ylleen usvaverhon, jossa ajan- ja paikantaju hämärtyy. Pienet asiat saavat syvän merkityksen. Lähimpien ihmisten läsnäolo sängyn vierellä. Tutut äänet, pieni kosketus ohuella iholla. Vahvan sydämen pitäessä sitkeästi kiinni elämästä mieli haikailee jo näkyjä tulevasta rauhan satamasta. Näin myös Raamattu puhuu meille uskosta. Usko ei ole varmuutta tai tietoa. Se on yksinkertaisesti nojautumista siihen toivoon, että Jumala kantaa. Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.

Viimeisenä kuvana laulussa ovat lapsuuden laivat. Elämä on käyty läpi, nyt on palattu lapsuuden uskoon, lapsuuden toivoon. Valkolaivat saapuvat, lailla pilvien, noutamaan kotiin. Ajattelen, että kuolema on jollain lailla matka taaksepäin, kohti varhaista lapsuutta, aina syntymään saakka, ja sen taakse. Elämä on lahjaa, joka annetaan, lainaksi vain. Kuin satama, jossa viivymme aikamme, ja sitten taas lähdemme. Sekä syntymä että kuolema ovat Jumalan kädessä, ja niin syntymän kuin kuoleman hetkellä turvaudumme siihen ainoaan, joka meillä on - kaikkivaltiaaseen ja rakastavaan Jumalaan. Kasteen hetkellä pieni elämä jätetään Jumalan käsiin - ja tänään, arkun äärellä teemme saman. Jätämme Jumalalle sen, mitä rakastamme, ja rukoilemme, että hän ottaa vastaan, että hän kantaa ja hän pitää huolta nyt kun me emme enää voi.

Rakkaanne on nyt saanut rauhan. Hän on saanut astua tuohon laivaan, jota myötätuuli vie eteenpäin, kohti kotia. Teille läheisille tämä päivä ja tämä aika on jotain hyvin erilaista. Joku teistä voi kokea tämän hetken myrskyn silmänä, joku toinen sankkana sumuna, jossa ei näe eteenpäin. Tai ehkä joku kokee olevansa epätoivon hiljaisuudessa, tyhjyydessä, yksin keskellä ulappaa, veneessä vailla airoja. Teille läheisille tahdon sanoa Jeesuksen sanat: "Älä pelkää. Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät, maailman loppuun asti." Silloinkin, kun me emme ymmärrä elämää tai sen kulkua, Jeesus on luvannut olla kanssamme. Hän oli opetuslasten veneessä, kun myrsky repi purjeet riekaleiksi. Hän ojensi käden Pietarille, kun tämä vajosi pinnan alle. Hän kuoli, että me saisimme elää. Hän nousi ylös kuolleista, että meillä olisi toivo - toivo elämästä kuolemankin jälkeen - toivo rauhasta kaiken myrskyn jälkeen - toivo siitä, että matkan päätteeksi saamme rantautua kotiin, jossa jälleen näemme kaikki poisnukkuneet rakkaamme.