Kahden valtakunnan työntekijä

Kahden valtakunnan kansalaisena 

Edessä reitti tuntematon aukeaa,
omin voimin emme kestä tuulta vasten;
matkalla, Herra, lupaat meitä johdattaa:
kaitse askeleita horjuvien lasten.
Vaikka vaellus on vaivaista,
minä vielä jaksan toivoa;
olen kahden maan kansalainen.

Olen kahden valtakunnan kansalainen. Mutta olen muutakin. Olen kahden valtakunnan työntekijä. Töissä kirkolle, ja töissä Jumalalle. Kirjuri, Kipa, Hallinnonuudistus, Seurakuntayhtymä. Kaikki tämä uusi tuntuu vievän kirkon voitolle Jumalan jäädessä sivuun. Tuntematon pelottaa. Aistin sen kaikkialla. Käytäväkeskusteluissa, kokouksissa, kohtaamisissa. Kaikki se energia, joka tähän muutokseen menee, on pois siitä, minkä annan Jumalalle. Ja jos ei ole, niin se on pois siitä, minkä annan perheelleni, lapsilleni, puolisolleni, ystävilleni. Joku sanoi, että itseäänikin tulisi rakastaa. Kun kysyin kollegaltani viikko sitten, milloin hän ajattelee saavansa erään kiireisen työn valmiiksi, hän sanoi, että se riippuu ihan siitä, kuinka paljon hän tekee yötyötä. Vastaus sai minut mietteliääksi.

Takana aavikon ja vuorten janoisten,
saartavien tulvavetten tuolla puolen,
yöhöni kuiskaan voimattoman rukouksen:
Sinä tiedät kaiken, elän taikka kuolen.
Vaikka vaellus on vaivaista,
minä vielä jaksan toivoa;
olen kahden maan kansalainen.

Keisarille se, mikä keisarille kuuluu, Jumalalle se, mikä Jumalalle kuuluu. Tämä on ikuinen taistelu, mutta me emme saa luovuttaa. Kirkon rakenne on punnittava. Oman seurakunnan toiminta on punnittava. Työ on rakennettava niin, että se ei palvele kirkkoa instituutiona, vaan niin, että se palvelee Jumalaa. Työntekijää on kunnioitettava, onhan hän Jumalan kuva. Hänelle on annettava aikaa sopeutua uuteen, sillä hän on ihminen, ja ihmistä pelottavat uudet asiat. Työn määrä, jota me seurakunnassa teemme, on sovitettava meidän voimiimme ja nykyiseen lukumääräämme. Tärkeiden asioiden suorittaminen ei saa olla kiinni ihmisten yötyön määrästä. Tällaisten muutosten tekeminen ei ole helppoa. Se vaatii yhteistä keskustelua, yhteistä työtä. Mutta se työ on tehtävä. Vain siten voimme aidosti antaa Jumalalle sen, mikä Jumalalle kuuluu.

Erämaan hiekastakin kasvaa puutarha,
uskon verso nousee, Herra, lahjanasi.
Raota portti valtakuntaan, armahda!
Älä pyytävältä peitä kasvojasi!
Vaikka vaellus on vaivaista,
minä vielä jaksan toivoa;
olen kahden maan kansalainen.

Kun olin lapsi, asuin kaukana kotoa. Ikävöin Suomea, kotimaata. Jälkikäteen ajatellen en ehkä ikävöinyt niinkään tätä maata, vaan sitä ajatusta, että olisimme perheenä yhdessä. Minulla oli koti-ikävä, ja koti on paikka, jossa saa olla rakkaiden kanssa yhdessä.
Ikävä ei ole paha asia. Väsymys ja uupumus eivät nekään ole pahoja asioita. Ne ovat tärkeitä viestejä, jotka auttavat meitä laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Ehkä ne ovat Taivaallisen työnantajamme tapa ravistella meitä, ja muistuttaa, että ennen mitään muuta olemme töissä hänelle.

Elämän näen pientareelle piirtyvän;
Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran!
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän:
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran.
Vaikka vaellus on vaivaista,
minä vielä jaksan toivoa;
olen kahden maan kansalainen.

(Virsi 924/ Pispa & Löytty)